Hokkarikukkia, Hernepenkki, Kuumasiipi, Tuliset henkselit, Raakku, Palloröyhy, Pistepirkko, Keskipäivän aave, Eväsretki, Pakettimatka. Niin kuin arvata saattaa, nämä ovat kuvataiteilija Reijo Hukkasen monimuotoisten ja monimateriaalisten teosten nimiä, jotka nivelikkäinä metaforina avaavat hilpeitä polkuja kohti teoksia – ja samalla osoittavat, että tekijän eräs materiaali on myös kieli.

Reijo Hukkanen on käynyt suurelle yleisölle tutuksi kookkaasta veistoksestaan Laulupuut vuodelta 2012, Helsingin Musiikkitalon edustalla. Kuitenkin jo sitä ennen Reijolla oli pitkä ura takanaan. Vuonna 1991 hänet valittiin vuoden taiteilijaksi.

Hukkasen teokset ovat kuin pärisevä aamuherätys, kuin romuttamon hälytyskello, ne ovat kumiseva osoitus siitä, että taiteen tai edes taideteoksen rajoja on parasta olla määrittelemättä. Heti kun sitä rajaavasti halutaan tehdä, se kompastuu Hukkasen teosten jatko-osiin. Nämä teokset ovatkin elämän keskeisten ongelmien ripustimia ja avaavat uusia tunteita, teemoja, aikomuksia ja niiden läpilyöviä yhdistelmiä.

Hukkanen ei etsi taiteen sisintä. Se on löydetty monta kertaa ja onneksi aina hukattu. Hukkanen etsii romutarhalta sopivia osia ja liittää ne elämöiväksi kokonaisuudeksi – ja synnyttää mielikuvien kolinaa.

Hänen veistoksillaan on kova tarve kommunikaatioon. Ne hiipivät katsojan perässä ja kyselevät. Samalla kun ne avaavat tarkkaavaiselle katsojalle pieniä, siveltimellä tehtyjä veistosten sisäisiä mikromaailmoita.

Hukkanen ei etsi totuutta, hän etsii uusia ideoita ja tekee ne meille eriparisten esineiden kautta näkyviksi, kaihtamatta laajapohjaista parodiaa. Reijo Hukkasen teokset eivät kaipaa idealisointia vaan realisointia; hän määrittelee todellisuuden aina uudelleen epäjatkuvaksi, kyseleväksi, dialogiseksi – niin että maailma näyttää epätahtisten materiaalien alituisilta muljahteluilta.

Vaatepuu versokoon!                                                                                                       Altti Kuusamo 2018